Gosea kutsutaan usein Leipzigin olueksi. Varsinaisesti sen alkuperä juontaa kuitenkin juurensa Goslarin kaupunkiin, jonka läpi Gose-joki virtaa. Goslarin kaupunki perustettiin jo vuonna 922 Henrik I Linnustajan toimesta. Läheisiltä vuorilta (Rammelsberg) löydettiin nimittäin hopeaa ja myöhemmin kaivostointa laajentui mm. kupariin, lyijyyn, tinaan ja suolaan. Näihin aikoihin sijoittuu myös gosen synty, tämän happaman ja suolaisen vehnäoluen.
Ensimmäiset maininnat gosen nimelle löytyvät tosin vasta 1400-luvun lopulta. Luultavaa kuitenkin on, että samantyylistä olutta on valmistettu jo kaupungin virallisesta perustamisesta lähtien. Varmuutta ei ole siitä, onko olut saanut nimensä kaupungin vai joen mukaan. Varmaa on kuitenkin se, että Gose on yksi mielenkiintoisimmista oluttyypeistä maailmalla ja ansaitseekin uuden nousun näinä päivinä. Leipzigiin gose kotiutui vasta 1700-luvun alkupuolella, mutta saavutti siellä suuren suosion.
Gosea ei pidä sekoittaa belgialaiseen gueuze-olueen, vaikka molemmat kuuluvat lambicin sukuisiin spontaanikäyneisiin ale-oluisiin, yhtäläisyyksiä toki myös löytyykin. Gosen erityisyys piilee sen ominaisessa happaman ja suolaisen yhdistävässä maussa. Villihiivojen ohella gosen käymisprosessissa on mukana myös maitohappobakteereita, jotka antavat erityisen lisän happamuuteen. Tässä mielessä gose on lähellä berliner weissea. Goselle ominainen suolainen maku tulee alun perin paikallisesta luonnonsuolaisesta vedestä tai nykyisin paremminkin siihen lisätystä (vuori)suolasta. Siinä missä olutta tavallisesti maustetaan humalalla, gose tekee poikkeuksen. Humalaa käytetään vähän, mutta sen sijaan siihen antaa lisää vivahteikkuutta perinteisesti korianteri.
Virolainen Meri Gose on hiukan tummempaa ja mausteisempaa. Korianteri tuntuu makunystyröissä sekä nenän että kitalaen kautta. Suolaisuus on peräisin Himalaja-vuorisuolan vaaleanpunaisista kiteistä, jotka oivasti koristavat myös etikettiä. Joku pieni hunajainen makeus tässäkin häivähtää, onko sitten peräisin kaurasta ja vehnästä, joita mallastuksessa on käytetty ohran ohella. Suolaa ja happamuutta voisi ehkä vielä ihan pikkuisen lisätäkin. Samalla ehkä myös prosentin verran vahvuutta, jottei oluen hieno monimaltaisuus heikentyisi.
Mietoina goset ovat mainioita kesäpäivän janojuomia, mutta houkuttelevat myös miettimään mahdollisia ruokakumppaneita. Mitä happamen oluen kanssa syödään? Goslarin alueen perinteeseen kuuluu pitkään haudutettu pataruoka. Se valmistetaan lehtikaalista, porsaan savukasslerista ja savustetuista makkaroista ja maustetaan suolalla, mustapippurilla ja muskottipähkinällä. Lehtikaali on seudun sesonkivihannes marraskuusta maaliskuuhun. Tarkempia ohjeita tähän tuhtiin talviruokaan löytyy mm. täältä.
Suomalaiseen kesäiltaan sopii paremmin jokin kevyempi versio. Callistuksen puutarhassa kasvaa sekä lehtikaalia että viiniköynnöstä, joten valmistimme lehtiin käärittyjä bratwursteja. Bratwurstit grillattiin ja makkaroiden kypsymistä odotellessa valmisteltiin lehdet. Viininlehdet höyrytettiin muutaman minuutin ajan ja lehtikaalin lehdet ryöpättiin suolavedessä. Jäähtyneisiin lehtiin siveltiin oliiviöljyä. Valmiit makkarat katkaistiin puolikkaiksi. Osa kiedottiin viininlehtiin, osa lehtikaaleihin ja kääröt kiinnitettiin tikuilla. Lopuksi lehtikääröihin grillattiin rapea pinta. Hyvältä maistui! Syödessä ideoitiin lisää pikkupurtavaa, jossa yhdistyisi sopivasti hapan, suolainen ja makea. Miten olisi pala juureen leivottua vehnä- tai ruisleipää ja sen päällä graavikalaa ja pikkelöityä porkkanaa tai kurkkua? Makeamman version pohjaksi saaristolaisleipää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti